Post Scriptum

Marja-Liisa Lahti
1943–2020

Tämän blogin kirjoittaja kuoli tammikuun lopussa 2020. Julkaisen tässä vielä postuumisti otteen hänen omaelämäkerrastaan, jota hän oli kirjoittanut useamman vuoden ajan.
– kirjoittajan poika

Mitä minulle tapahtuu, kun tämä elämä lakkaa ja kuolen? Minulla ei ole vastausta, ei edes fiksua arvausta. En osaa ajatella sen enempää taivasta kuin helvettiäkään. En millään voi uskoa semmoiseen hyvään jumalaan, joka olisi luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja sitten kuitenkin tuominnut suurimman osan näistä hienoista luomuksistaan tuhoon ja vain pienen valittujen joukon pääsevän iäiseen iloon taivaassa. Kuulostaa kovin vajavaisen ihmisluonteen ratkaisulta, ei jumalalta. Kun ajattelen isääni ja äitiäni ja kaikkia minulle tuttuja ja rakkaita kuolleita, en mieti missä he nyt ovat ja millaisessa olomuodossa. En kuvittele tapaamista heidän kanssaan, koska ajatus on mielestäni korni. En haikaile taivaan kultakaupunkia tai helmiportteja enkä pelkää ikuista kadotuksen tulta. En ymmärrä miksi pitää edes yrittää puhua asioista, joista ei kertakaikkiaan voi olla käsitystä. Ei kellään, ei millään ihmisten käyttämillä termeillä, sanoilla tai symboleilla. Kun ajattelen kuolemaa, minua pelottaa sen täydellinen tuntemattomuus, ehkä hyvinkin kivulloinen siirtyminen tästä ajasta ja ruumiista pois, lähdön hetki. Pelkään sitä kuin outoon tenttiin joutumista valmistautumattomana. Mutta sanon itselleni: Äiti on siitä selvinnyt, samoin Isä, siskoni Leila, Kaisa, Satu ja monet muut ystäväni, varmaan minäkin "uskallan ja osaan kuolla", kun se aika minulle tulee. Uskon että minäkin selviän ja läpäisen viimeisen tenttini. Yhtä vähän kuin tiesin elämästä ennen syntymääni, yhtä vähän tiedän elämästä kuoleman jälkeen. Tiedän vain tämän elämäni verran ja vain tämän hetken, kun vielä olen tässä ja kirjoitan. Ja kuka sanoo, että edes se, mitä luulen tietäväni, ollenkaan on oikeata tietoa. Joku toinen näkee ja kokee kaiken kuitenkin ihan eri lailla. Minulla on tämä oma hiljainen, mutta muilta suljettu maailmani, josta sanat ja eleet tuovat hentoja viestejä. Mutta koskaan ne eivät avaa koko totuutta. Ne ovat tulkintaa, heijastuksia, ne eivät ole koko minä. Vaikka olen tässä tehnyt muistimatkaa omissa vaiheissani, pysyn itsellenikin mysteerinä.Yhtenä päivänä tällainen, huomenna jo hiukan toisenlainen. Tänään tuntuu tältä, mutta huomenna kaikki voi näyttää toiselta. On paras olla kuvittelematta tuntevansa itseään. Olen salaisuus myös itselleni, olen kysymyksiä ilman vastauksia. Siinä kai on ihmisen kiehtovuus ja elämän syvin salaisuus. Ihmisen ikuinen mysteeri, mahdoton ratkaista. Syntynyt ja tullut jostain, kuoleva ja menossa jonnekin. Molemmissa kohdissa ypöyksin. Ihmisen osana on olla ja pysyä ihmettelevänä ja kyselevänä, mutta jäädä ilman lopullista vastausta. Olen tänään päivää vanhempi kuin eilen, mutta huomisesta en tiedä mitään. Jonakin päivänä tulee hetki, jota ei enää seuraakaan toinen ja taas toinen. Silloin tämä minä, jota olen yrittänyt kartoittaa, oppia ymmärtämään, jopa rakastamaan ja hyväksymään, lakkaa olemasta.

Uskallan silti toivoa, että kuolemani jälkeen joku ajattelee minua hetkittäin. Kenties haluaisi tietää minusta ja elämästäni jotain enemmän, ihan niinkuin minä olisin halunnut tietää Mummusta, Isästä ja Äidistä, mutten ymmärtänyt ajoissa kysellä. Ehkä minun muistikuvistani ja tulkinnoistani olisi iloa ja perspektiiviä tapahtumiin, ihmisiin ja tähän aikaan maailmassa, jolloin olen elänyt. Olen yrittänyt parhaani mukaan kertoa ajatuksistani ja kokemuksistani, jopa monista tyhmistä mokauksistani. Ehkä lukija kiinnostuu ja sanoo. No, semmoinen tapaus se oli tämä Liisa, Einon ja Elman tyttö, Mikon äiti, Irinan ja Elmon mummu. Ihan tavallinen tyttö, tavallinen nainen ja äiti. Ei todellakaan mikään satuprinsessa. Mutta yksi erityislahja hänellä oli: loppumaton kyky innostua kauneudesta ja uusista asioista sekä kuvitella itsestään kaikenlaista hyvää.

Olen esittänyt tässä elämästäni oman näkökulmani. Se on ehkä hyvinkin puolueellinen ja sokea. Mikä on totta, mikä on illuusiota? Ei ole absoluuttista totuutta mistään asiasta, saati koko elämänmittaisesta tarinasta, vaikka todistajia olisi sata. Vain vaikutelmia, luuloja, tilanteen erilaista kokemista ja omille tunteille ja muistoille sopivaa muokkausta. Tässä olen kuvannut sitä elämää, jota minä kuvittelen omaksi elämäni reissuksi.

Pienen hetken, pikku raapaisujen verran olen vaikuttanut tässä maailmassa, ollut osa perheeni ja sukuni historiaa. Minulle tämä on ollut oma ainutkertainen matkani, minun kudelmani elämän loputtomassa mattokokoelmassa. Jonain päivänä kudontatyöni tulee valmiiksi. Minua hykerryttää ajatusleikki elämästä mattona. Minun mattoni ei ole kauttaltaan raikas ja hillitty räsymatto, ei myöskään pehmoinen, vitivalkoinen villamatto. Näen, että mattoni on raskas ja runsaskuvioinen kuin itämainen matto. Se on solmittu tuhansista solmuista. Juuri semmoinen matto, joita olen halukkaasti ostanut lattialleni kirpputoreilta vanhoina, mutta edelleen kiinnostavina. Tämmöinen matto voi monen mielestä olla liian kirjava ja liian hankala. Vaikeasti puhtaana ja raikkaana pidettävissä. Siinä on toki monia kiehtovia kuvioita, joista paljon pidän ja joistakin kohdista olen ylpeäkin. Erityisesti siitä, että olen äiti ja nyt myös isoäiti. Mummu. Parhaat saavutukseni elämäni portfoliossa.

Pian mattoni värit ja kuviot haalistuvat, muuttuvat himmeiksi, melkein pastelliväreiksi. Lopulta tulee päivä, jolloin matosta kukaan ei erota mitään, vaan se hapertuu pölyksi koko kudelma. Asiakirjoissa säilyvät syntymä-ja kuolinpäiväni. Mitä niiden väliin mahtui, siitä ei enää kukaan tiedä. Juuri siksi olen näin juonikas:jos joku sattuu aikojen päästä edes hetken lukemaan sepustuksiani, mattoni voi saada taas kuin uuden tulemisen. Himoitsenko siis itselleni tärkeää ja pysyvää paikkaa jossain historian suuressa ( merkittävien ihmisten!) mattokokoelmassa? Haluanko todistella elämäni hienoutta ja kallisarvoista erikoislaatua? En tietenkään tohdi semmoista sanoa ääneen, en vaikka narsisti olenkin!

Olipa nyt niin tai näin, voiko ihan muuta odottaa ihmiseltä, joka vasta hiljan maailmaan tulleena pikku-Liisana arveli olevansa ylhäistä kuninkaallista sukua, vaikka syntyi köyhien vanhempiensa pieneen tupaan, järven rannalla savipeltojen Somerolla. Ehkä siitä lapsuuden harhasta on kaikkien näiden vuosien ja sattumien ja virhekompurointien jälkeenkin ripaus jäljellä!

Aloitin omasta mummustani ja päädyin tähän iltahetkeen, jolloin olen itse melkein saman ikäinen kuin mummuni kuollessaan. Menneistä Mummuista uusiin tuleviin Mummuihin (ja myös Vaareihin, ja Taatoihin). Ulkoinen maailma, tiede ja tekniikka kehittyvät vauhdilla ja muuttavat maailmaa erilaiseksi. Mummuni maailma oli toisenlainen kuin tämä minun maailmani. Mutta ihmisen sisäinen elämä kai on ollut ja tulee aina olemaan jollain lailla samanlaista ulkoisista eroista huolimatta. Olosuhteet tällä planeetalla ovat koko ajan muutoksen kourissa. Mennäänkö nyt kohti helpompaa, turvallisempaa tulevaisuutta vai kohtaavatko pienet rakkaani pahempia ongelmia ja suurempia suruja kuin minä olen matkallani kokenut? En tiedä, uskallan vain toivoa heille antoisaa ikiomaa elämänmatkaa.

Tanssii tähtien kanssa , osa3

Somerhovin tanssitähdet . 

Olen tullut pitkälle viikonlopulle kotiimme Somerolla. Jos on uskomista muistiini, kyseessä on ehkä vuosi 1967. Olen asunut vähän aikaa Imatralla, mikä on kauppala, kun taas Somero on suuri ja vauras maalaispitäjä. Molemmilla paikkakunnilla on opittu viettämään viikonloppuina "makeaa elämää" suuren maailman malliin. Ei jäädä saunaillan päätteeksi kotiin keinutuolia kiikuttamaan , vaan puetaan ylle jotain hemaisevaa ja miehet sitovat kaulaansa pakollisen kravatinroikaleen.Varataan mukaan sopivat kengät: tässä mennään tanssahtelemaan jompaan kumpaan paikkakunnan juottoloista ja iskupaikoista. Olisi mukava tavata se jokin kiva, puuttuva somiste elämästä. Nyt on enemmän vetoa Somerhoviin, jonne kuulemma tullaan ihan Helsingistä asti. Monien ajatus on rentoutua oikein rajusti ja juoda pää täyteen ja vielä vähän yli . Ei kotona tissutellen ja kuppia tehden tai saunakaljoja mahdotellen, vaan tarjoiltuna hienosti ,piripintaiset  lasit  kilkattaen  ihan julkisesti. Ei ihan heti tulla sanomaan, että herralle ei sitten tule tämän jälkeen enää "samanlaista".

Totta on. Omin silmin nähty ja omin nenin haisteltu. Asiasta kerrottiin ihan Hesarin sivuilla. kuinka Somerolla osataan nauttia elämästä,  saa kunnolla sikailla.

Somerhovin rento meno kyllä yllätti . Onkohan tämä nyt ihan viisasta, kas kun itse mielestäni olen hiukan fiinimpi , enkä ollenkaan tykkää humaltua. Tässä nyt vaan pitää olla, muitten , oman  kyläni komeitten ja kokeneempien neitojen seassa. Sitten tapahtuu jotain outoa. Pöytäämme lähestyy mieshenkilö, jonka jalat raapivat raskaasti maata, ylävartalo huojuu, käsivarret ovat kuin krampissa. Pää tuntuu olevan väärin istutettu hartioihin ja eikö vain suupieli roiku kosteana syljestä kuin irtoamaisillaan. Tämä olio kumartaa vaikeasti edessäni , siis pyytää minua tansssimaan. Muut naiset kas ovat ymmärtäneet jotenkin ajoissa keskittyä katsomaan muuanne. 
Hetkeksi maailma tuntuu pysähtyvän. Katsovatko kaikki minua? Mitä tämä on? Onko joku tekemässä tyhmää pilaa kustannuksellani? Minun edessäni? Minähän kuvittelen olevani paikan ykkösnainen, hieno ja koulutettu ja TYYLIKÄS?  
Ei, siinä hän huohottaa ja odottaa reagointia tanssiinpyyntöön. Tämä ei ole pilaa. menenkö? Nolaan itseni. Jos en mene?Onko se vielä nolompaa? Nousen hitaasti ja näen ilmeen hänen silmissään. Se ei ole humalaisen katse. Se on nuoren , jollakin lailla vialliseksi päätyneen ihmisen katse. Tartun jäykkiin kylmiin sormiin. Hänen koko ruumiinsa tuntuu kivettyneeltä, mutta samalla hennolta risukasalta ruumistani vasten. Vaatteet haisevat maalaistalojen komerolta. Tässä minä nyt olen: kuin kaupan ikkunoissa olevien ikivanhojen mallinukkien syleilyssä . Välillä irrallaan ja sitten taas kuin krampissa. 

Yritän rentoutua ja hän huomaa sen. Hymyilee kummallisen irvistyksen tapaisen ja saa sanotuksi potevansa jäykkäkouristuksen oireista, jotka tuskin koskaan lievenevät.Minun on keskityttävä tarkasti, että saan hänestä selvää. Hän on sairastunut jo hyvin nuorena peltotöissä saadun tartunnan jälkeen. Hänen ei uskottu jäävän edes eloon. Hän eläisi aina pahasti vammaisena. Nyt hän kertoi uskaltautuneensa lähtemään jonkun kaverinsa kanssa paikkaan, jossa edes näkisi ikäisiään ihmisiä, ei pelkästään omia  vanhempiaaan. Hän kiitti tuskin ymmärrettävillä sanoilla minua siitä, että suostuin tanssiinkutsuun. Nyt oli minun vuoroni olla saamatta sanaa suustani: en osannut, en pystynyt, en tiennyt miten olisin luonteva, mutta rehellinen. En kuitenkaan enää hävennyt. Olin kai ennemmin hiukan ylpeä tanssistamme!Katsokoot nyt mielin  määrin.

Kun tulin pöytääni takaisin, kuulin jonkun sanoavan : ai , se idiootti tanssitti sinua. Mitä se soprotti?
Halusin äkkiä kotiin. Kaikki tunteeni oli myllertänyt nuori mies, joka oli kuin pahan noidan pauloissa, mutta kertoi minulle salaisuutensa ihan nöyränä, ilman vihaa. Minä sensijaan vihasin omia tuntemuksiani ja hautasin ne syvälle. Vanhempana olen alkanut puhua tästä tanssioppitunnistani, mutta yhä se jaksaa saada minut häpeämään itseäni ja montaa asiaa tässä ihmisten keskinäisessä olossa, jota kutsutaan nimellä elämä. 

En saanut julkisesti kuulla saamiani pisteitä tästä tanssiosuudestani, mutta olen pikkuhiljaa antanut itse itselleni muutaman pisteen.

Tanssii tähtien kanssa, osa 2

Tanssit tv:ssä ovat kai ehtineet jo paljastamaan innokkaille katsojille todennäköisen voittajan tälle kaudelle. Olen ihan tietämätön tämän viimeisimmän ohjelman osallistujista,  puhumattakaan kilpailun mittaan koetuista onnenkyynelistä,  mahdollisista draamoista tai edes pukujen loistokkuudesta Lieneekö tuomareina samat mestarit? Voiko näin tietämätöntä toista suomalaisnaista ollakaan!

Päätin kirjoittaa oman juttusarjani tästä ohjelmasta napatulla nimellä. Minun tanssini elävät tallennettuina pikkuhiljaa tyhjenevien muistikuvieni sokkeloisessa varastossa. Kumma kyllä 1950-luvun loppupuoli on minulle kiinnostavampaa tanssikuvastoa kuin tämänpäiväinen. Vinksahtanut valinta. 

Toinen osani koskee ehkä helluntaitansseja vuonna 1959 tai 1960 Someron toisella , vetovoimaisella tanssilavalla Havuharjulla. Ja tämän osan päähenkilö ja tähti olen minä itse. Kukas muu, ei enää kaunis isosisko, vaan minä. Huvittavaa, hiukan noloakin , on tarkastella omaa keskenkasvuisuuttaan, hapuiluaan ja yritystään toimia sopivalla tavalla , joka on vielä  uusi ja erilainen.

Helluntait olivat erityisen suosittuja tanssi-iltoja. Huvittelunhaluista nuorisoa tuppautui silloin yhteen enemmän kuin seinät olisivat sallineet. Kaaos ja tungos ennen jokaisen tanssikappaleen alkua ainakin tyttöjen tanssittajaa odottavassa rintamassa oli suorastaan vaarallinen. Oli vain koeteltava pysyä ehjänä ja ilmaan nousematta niillä jalansijoillaan.Tuskin sai happea, ennenkuin nopein valinta korjasi neitoja ympäriltä ja pelasti pahimmalta. Sitten seurasi tietysti toinen kauhistus: mitä, jäänkö tähän selvästi norkoilemaan, eikö kukaan aiokaan pyytää minua.

Tämmöisessä paniikkitilanteessa olin vähällä tulla liiskatuksi erään suositun tangon alkaessa, kun huomasin poikien satamääräisten kasvojen seasta hyvin miellyttävän näköisen , tumman pojan tuijottavan suoraan minua. Seuraavassa hetkessä hän oli jo tarttunut käteeni ja veti minua hiukan avarammalle paikalle seisahtuen. En ollut nähnyt häntä ennen, enkä ylipäätään koskaan ennen ollut katsonut niin kauniisiin kasvoihin, ruskeisiin silmiin ja hurmaavaan hymyyn. Ei tästä maailmasta!

Musiikki alkoi, hän veti minut lähelleen ja nyt myös hänen tuoksunsa tuntui. Mistä tämmöinen ilmestys tupsahti minut poimimaan ja MITÄ HÄN SANOI? En ymmärtänyt sanaakaan , mutta arvelin hänen kysyvän nimeäni saksan kielellä. Voi hauhistus; nein nein, kann nicht sprechen, English? yes, but not well. Sitäpaitsi hänen olemuksensa lumosi minut niin, että olisi ollut sama vaikka olisi puhunut muinaisarameaa. Me tanssimme yhdessä koko illan, käsi kädessä joka hetki. Osattiin mennä juomaan jotain virkistävää ja taikayö kului.

Kaikki päättyy joskus. Niin tämmöinen lumottu iltakin. Kuulin hänen sanovan, että hän tahtoo "kävellä minut kotiin". Eihän se mitenkään käy. Miten saan hänet ymmärtämään, että sinne on pitkästi käveltävää. Entä sitten: miten hän osaisi palata takaisin sinne missä hänen oli määrä yöpyä. Pitäisikö minun taas vastaavasti "kävellä hänet majapaikalleen"?Saksalaisella jääräpäisyydellä hän vain asteli rinnallani ja mietin kuumeisesti miten ja missä kohdassa saan hänet ymmärtämään, että olisi parasta hyvästellä.Keskustelimme sekakielisesn kiihkeäästi , enkä toisaalta halunnutkaan päästää irti hänen kuumasta kädestään. Aurinko oli jo noussut. Järvi oli ihan tyyni. Linnut pitivät alkukesän tyypillistä äänekästä keskusteluaan. Miten tämä päättyy?

Tulimme Vainion kaupan luo. Seuraaavana olisi oman kotini vuoro. Tein odottamattoman päätöksen kääntyä Vainion  pihaan. Hän halusi tietysti ,että menisimme alas järven rantaan pienen rantasaunan luo. Sinne siis. Ja ilman vaikeuksia päädyimme suutelemaan  ja suutelemaan ja vain suutelemaan. Kunnes lumous särkyi, kun ylempää töyrään takaa kuului kuin rääkäisty, ruma  kuolemantuomio:Liisa, heti sisään sieltä. Who is that? MY MOM!!!

En halua palauttaa mieleeni sitä pilven päältä pudotusta, nolutta, häpeaa, onnettomia selityksen yrityksia ja pakoa. Minä lähdin ja jätin hänet miettimään , miten pääsisi sinne  missä oli ollut tarkoitus yönsä viettää somerolaisperheen vieraana. Elämäni hetkiä, joita en halua ajatella . Harald, prinssini, jonka tuoksun tunnistan kuusaman kukkiessa. 
Hopeinen kuu luo merelle siltaa, ei taida tulla toista tällaista iltaa......

Tanssii tähtien kanssa . osa 1

Ikääntyminen ja monien sairauksieni tuomat esteet elää entisen kaltaista , minulle tuttua ja luontaista elämäntapaani päivästä toiseen , ovat onnekseni jättäneet iskemättä ja tuhoamasta ikivanhoja muistojani. Nämä muistini albumeihin liisteröidyt omituisen tarkat muistikuvat istuvat päässäni ja ovat sieltä nostettavisssa päivänvaloon milloin vain haluan. Vaikkapa tämmöisenä yön hetkenä, jolloin olisi toki parasta nukkua, mutta uni kieltäytyy yhteistyöstä.

Vanhoja muistoja hypähtelee  pintaan ja alkaa kertoa ja paljastaa kuvakulmia, joista ei ole vuosikymmeniin  tiennyt jääneen merkittäviä muistijälkiä. Kuinka todenmukaisia ja luotettavia, en tiedä.Tässä tämän iltayön"elävä kuva". Nimeän se jaksoksi "Tanssii Tähtien Kanssa, osa 1". 

On kevät, ehkäpä Vappu. Ei se oikein mikään muukaan juhla voi olla. Juhlintapaikka on Someron vanha tanssilava-alue Havuharju. On päiväsaika, ei iltayön tanssit. Väkeä on paljon, kaikenikäistä. Arvelen olevani iältäni noin 10-12 vuotta. Eletään 1950-luvun puoliväliä. Sota on ohitettu. Nyt mennään kohti uutta maailmaa. Pariisissa könkkönokkainen Herra Dior on vedellyt uljaita pitkiä, vetoja papereihinsa ja nimennyt ne muodin johtotähdiksi läntisen pallonpuoliskon naisille. New Look. Sitä seuraa äidin ja Helmi-tädin yhteisluomus isosiskolleni tänä keväänä: kaunis ,vahvan sininen gabardiinijakkupuku. Se on nyt juuri valmistunut, jakun vyötärölinja tuo mieleen ampiaisen. 49 senttiä eikä mitään pluffia, Mitat on merkitty muistiin  Helmitädin sinikantisessa ompelu- muistivihossa. Sisareni on hyvin pieni ja kurvikas. Ihailen häntä, Hän on kuin taskukokoinen missi. Kengän numero 35, Tunnen itseni kömpelöksi ja liian suureksi. 

En muista mitään Vapun poliittisista puheista tai marssista lippukulkueena Havuharjulle, mutta muistan juhlan iloisen loppuosan. Ensin ihaillaan joltain Etelä-Suomen paikkakunnalta tullutta hyvin taitavaa ja kaunista kansatanhuryhmää kansallipuvuissaan. He tekevät taidokkaita, yhä vain vaihtuvia tanhuhuvioita, Helposti pystyn löytämään minua eniten miellyttävän ja parhaan miespuolisen tanhuajan, Silmäni seuraavat häntä eniten. Hän on varmasti paras ja ihanin kaikkien taitavien ja kauniidrn tanssijain joukossa.Olen ihastunut. 

Sitten esitys on ohi. Alkaa kaikkien yhteiset tanssit. Ja mitä näen:valitsemani ihmeprinssi tanssittaa kaunista siskoani.He näyttävät yhdessä notkeilta ja ihanilta. Voi minun onneani. Ehkä halkean. Näettekö nyt kaikki? Hän välitsi "meiän Leilan", He menevät varmasti naimisiin ja minä voin olla heidän hovissaan Eläköön Vappu. Tyon orjat sorron yöstä nouskaa. Maan ääriin kuuluu kutsunus. 
Sininen kävelypuku, kevät, tanssit, unelmien tanssittaja . Kyllä elämä on ihanaa, Leila tanssii tähtien kanssa, Sulan ilosta ja ylpeydestä. Minun kaunis siskoni ja esikuvani.Haluan tulla samanlaiseksi.

Nähtävää luonnossa

Pari päivää sitten, kun pysähdyin katsomaan olohuoneen päätyikkunasta pihallamme koreilevan hoikan pihlajan suuntaan, näky yllätti minut iloisesti.Tuo vinokasvuinen kotipihlaja on tänä vuonna jo kertaalleen tarjoillut iloa elämääni. Keväällä se nuokkui runsaana ryöppynä vaahtoavien kukkiensa takia. Tummanpuhuvien mäntyjen sekaan se valloitti itselleen kuin leveällä pensselillä maalatun kermavaahdon kaunistuksekseen.

Nyt on pakko mainita vanhenevien aivojeni jo pitkään ehdottama piuhojen väärinkytkentä: kun silloin ihailin tuota kukkivaa puuta, kuulin itseni sanovan: kylläpä nyt valtavan kauniisti kukkii tuo sitruuna. Niinpä. Aivoni tarjoaa sanan sitruuna, kun pitäisi sanoa pihlaja.Virhe on toistuva, mutta ain yhtä yllättävä. Minulla on "teoriakin", jolla selittelen virhettäni:  molemmat ovat happamia. Olisiko siis jotain logiikkaa löydettävissä virheelle.

No, nyt tämä kotipihani "sitruuna" on saanut minut jo viikkojen ajan taas huokailemaan. Se on kovin kaunis ja hehkuva: satojen punaisten marjojen täplitys vihreätä taustaa vasten. Vihreä ja punainen ovat vastavärejä ja nautin niiden yhteispelistä . kaihileikkauksen läpikäyneillä "näkimilläni". Värien loistokkuuden uusi ja entistä paljon terävämpi erotuskyky oli leikkauksen paras anti.

Nyt tuo kaunis näkymä oli nyt saanut vielä lisäyksen. Oksilla komeili kaksi suurta, upeasti auringonvalossa violetille ja turkoosille säihkyvää "sydänystävääni", Minun lintujani! Kaksi kaunista harakkaa. Ne näyttivät sykähdyttäviltä siinä keikistelemässä ja vilauttelemassa kaikkia värisävyjään tyylikkäässä mustavalkoisessa höyhenpuvussaan ja pitkän pyrstönsä notkahteluissa. 
Tähän turvonneitten ja kääröiksi sidottujen jalkojen aiheuttamaan ahdistuksen, ruokahaluttomuuden, huimauksen, väsymyksen ja masentuneisuuden  olooni ne puhkaisivat ilon kuplan. 

Valitettavasti ne eivät viipyneet kovin pitkään pihassani. Mutta ehkä se olisikin vähentänyt yllätyslahjan tapaista iloa. Jo jonkin aikaa olen ajatellut muutamina syksyinä todistamaani erityisen vaikuttavaa luonnonnäytelmää , jonka olen onnistunut näkemään. Se kestää vain kovin lyhyen hetken, kun  satapäinen tilhiparvi tulee ja tekee hetkessä selvää koko marjojen yltäkylläisyydestä. Varsinaiset syömingit! Toivon osuvani näkemään myös sen näytöksen. 

Viikonloppuna suosikkivieraani viipyivät luonani yhden yön yli. Huolimatta pienestä sateestakin Irina, fiksu lapsenlapseni lähti mieluusti äitinsä kanssa pienelle metsäretkelle ennen lounaan syömistä. Mummulle tuomisina oli muutama kymmen puolukkaa, viimeiset kukkivat kukat ja yksi  matojen ja toukkien rauhaan jättämä komea tatti. Olen kovin iloinen, että miniäni on luontoihminen, joka opettaa myös kaupunkilaislapsensa oleilemaan luonnossa ja tuntemaan sitä.Minun Irinani ja Elmoni oppivat pienillä retkillään huomaamaan luonnon, kivet, kasvit, sienet, ötökät. Mikä onni!

Joko mennään?

Syksyn fiilis

Elokuun toiseksi viimeinen viikko loppupuolellaan. Vielä häivähdys  kesää säätiloissa ja näkymässä ikkunain takana. Toisaalta syksyn lähestymisestä muistuttavia merkkejä. Lehdet  ovat vielä tukevasti kiinni oksissaan, mutta pihaan on kasaantunut jo isoja määriä keltaista, karissutta kasviroskaa. Ne ovat puiden  lisääntymiseensä tähtääviä miljardeja siemenkotia lentosiivekkeineen. Valtavat määrät energiaa, nyt kuivuneena, tehtävänsä tehneenä, mutta vailla toivottua päämäärää. Minun on vaivaisella ihmisen käsityskyvylläni vaikea ymmärtää noita kasvien vuosi vuodelta toistuvia hirmuisia ponnisteluja taata lajinsa menestyminen ja uusiin ympäristöihin levittäytyminen tällä kukinta ja siementuotannolla. Jospa edes muutama uusi siemen miljardeista onnistuisi tuottamaan uuden yksilön johonkin epäkiitolliseen ympäristöön. Jospa vain edes yksi uusi babylehmus sinnittelisi kasvuun  asfalttipihamme keskelle jätetylle nurmikkopläntille jatkamaan suuren äitilehmuksen sukua!

Miljoonia kauniita kukintoja heinäkuussa,  miljoonia siemeniä irtautumassa elokuun lopussa ja etsimässä mahdollisuutta tarttua multaan ja jatkaa kasvua. Vuosi vuodelta sama valtava operaatio.  Onko kaikki tuo ollut turhaa energian tuhlausta, loputonta yritystä? Valtava jokakeväinen elämän puhkeaminen kukkaan kuivasta, kuolleen näköisestä rungosta. 
Ei tietenkään, mutta minun omahyväisen ihmisen tässä luonnon jättiorganisaatiossa on mahdoton ymmärtää syitä ja seuraamuksia. Minun osani on osata vain nähdä ja nauttia, vaalia ja välttää tekemästä typeryyksiä. Luonto, liian vaikea ymmärtää ja kontrolloida. 

Yhtälailla mitätön pikkulenkki olen kaikessa tärkeydessäni  Ihmisen sukupuussa. Syntynyt 76 vuotta sitten. Onnistunut tarrautumaan pienenä hedelmöityneenä "itiönä" äitini kohdun muhevaan maaperään. Sinnitellyt läpi kriittisten solunjakautumisen alkuvaiheitten ja kehittynyt nälkäiseksi salamatkustajaksi äitini elimistöön. 
Oli sota-aika. Köyhässä perheessä, johon synnyin, äidin ravitsemustilanne jo hänen omankin hyvinvointinsa  tyydyttämiseksi oli vaikeata. Sitten kenenkään suunnittelematta mukaan oli kiilannut vaatelias uusi lisämatkustaja. Se vaati monenlaista ravinnetta ja raakennusainetta kasvaakseen, sinnitelläkseen täydeksi elinkelpoiseksi uudeksi ihmisyksilöksi. Äiti on kertonut ahmineensa jatkuvaan näläntunteeseensa kourakaupalla kaurahiutaleita minua odottaessaan.Olen siis nykypäivän ihmeravinnoksi nostaman kauran voimalla kasvatettu 4-kiloinen vauvasyöttiläs. Vahvarakenteinen ja alusta lähtien ahne ja  vaatelias.

Nyt tämä onnistuneen lisääntymisperiodin läpikäynyt ihmistaimi on selvästi tullut elämänkaarensa loppupuolelle. Ehkä jo piankin on aika päästää irti ja muuttua kuivaksi ja poislakaistavaksi roskaksi kuten lehmuksen kuihtuneet kukinnot. Epikriisissäni lukee: 76 vuotias yksinelävä nainen. Monisairas. Ja sitten pelottavan pitkä luettelo todetuista sairauksista, jotka ovat tuhonneet tämän alkujaan vahvan tyttövauvan ja muuttaneet hänet vaivaiseksi geriatrian osaston vieraaksi, lääkkeiden suurkuluttajaksi ja vaivojensa vaikertajaksi.

Suvi taitaa tosiaankin olla väistymässä syrjään syksyn ja talven tieltä. Ainakin ympärilläni luonnossa. Miksi siis olisinkaan poikkeus luonnon järjestäytyneessä menossa?Totta on, että olen  usein pitänyt itseäni  myötätuulella seilaavana onnenkantamoisena. Mutta nyt huomaan, että on monesta kivasta vähittäisen luopumisen aika käsillä tai jo tapahtunut. Olen jo selvillä , että  kuin salaa elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en ole tervehtiyt ilolla, vaan ne on ollut vain pakko ymmärtää lopullisiksi menetyksiksi:en enää jaksa/ pysty tekemään kaikkea samaa kuin ennen.. Tunnen lopullisen menetyksen kirpaisun: en ikinä enää juokse tai hypi, en tanssi, en aja polkupyörää, en sauno, en juo viiniä, en rakastele, en laula täysin palkein jne. jne.Aina vain lisää:ei koskaan enää. Kaipaan kovasti noita menetettyjä iloja ja itsestään selvinä pitämiäni mahdollisuuksia.

 Geriatrian osastolla tällä viikolla kun päivän tutkimuksissa istuskelin odottelemassa, jouduin salakuulemaan jollekin toiselle verhon takana kysyttyjä tuttuja kysymyksiä: selviydytkö itse omasta pesustasi ja muusta hygieniasta, käytkö itse ruokaostoksilla, tarvitsetko apua pukeutumisessa, siivouksessa, ruuanlaitossa. Käytätkö vielä bussia tai muita julkisia kulkuneuvoja, pystytkö hoitamaan pankkiasiasi, osaatko käyttää älypuhelinta tai tablettia, tarvitsetko rollaattorin tai muita apuvälineitä arjessasi jne jne.Kuinka usein tapaat lapsiasi?Minullekin nuo kysymykset on jo tehty ja vastaukset ylöskirjattu.Todennäköistä on, että ei vastausteni määrä tästä eteenpäinkin vain lisääntymistään lisääntyy. Lopulta kaikki jää pois ja olen"keventyneenä" valmis kai poistumaan . Niin minne? 
Olemattomiin, niinkuin tuuli korjaa roskat.

Harakanpesän uusi syksy 2019

Harakka hypähtelee taas

ja kraakkuu ja kieputtelee pitkää pyrstöään. Ai miksi se nyt taas haluaa tuoda äänensä kuuluville, vaikka kerran jo viisaaasti harkitsi ja päätti olla horisematta jonninjoutavia ajatuksiaan maailmanmenosta ja tärkeästä omasta itsestään. 

Syy 1.Rento ja lähes kontrolloimaton tekstin naputtelu on kivaa. Parhaimmillaan terapeuttista. Jos olen mielentilaltani negatiivisella puolella, joko alakuloinen tai tuntenut jääneeni vaille ymmärrystä läheisteni seurassa, huomaan kirjoittamisen kuluessa tapahtuvan kiipeämistä paremmalle tuulelle, kuin itsestään.

Syy 2. kirjoittelu on ilmainen harrastus. Nykyään rahani tuntuvat kulkeutuvan turkulaisiin apteekkeihin, poliklinikka- ja terveyskeskusmaksuihin ja taksikyyteihin. Eikä näistä nyt ole mahdollista mitään jättää poiskaan terveydentilani suuresti huononnuttua. City-Marketin herra Aaltonen tietysti rohmuaa isoimman potin. Ei siis puhettakaan esimerkiksi Työväenopiston uusille maalauskursseille ilmottautumisesta. Toki kävin tutustumassa netissä tulevan syksyn kurssitarjontaan. Panin merkille kaksi painavaa estettä ilmoittaumiselleni. Opettajien kurssiselosteissa ei ollut uudistumista. Ei uutta oivallusta, ei minkään moista merkkiä halusta kokeilla jotain erilaista lähestymistapaa, ei kokeilun kipinää: vuosikymmenten rutiinilla mennään. Samat aiheet, samat sananvalinnat, varmaan lähes samat (liian vähään tyytyvät??) harrastajat. En jaksaisi noista enää innostua. 
Toiseksi : uudistumista oli kyllä tapahtunut, mutta se oli ikävä lisäys  kurssihinnoissa. Nuoremmille, tyytyväisemmille, vauraammille harrastelijoille. Not my piece of cake. Kaikella on vissiin aikansa ja paikkansa tässä elämässä.Tämä aika on minulta ohitettu.

Syy 3. Muutamat ystävistäni ovat-ehkä vaan kohteliaisuuttaan, joskus kyselleet miksi lopetin jutusteluni. Kuulemma niitä oli kiva joskus lukea jakummastella, mistä männynkävystä tai ikivanhasta  sanontatavasta se Marja-Liisa on keksinyt löytää jotain sanomisen aihetta. Kokeilen siis , jaksaako joku vielä lukea ja ehkä jotain kommentoidakin. Lukijalla tarkoitan elävää, ajattelevaa olentoa. Ei ilahduta, että Ukrainan , Venäjän, Yhdysvaltojen, ym muitten ( jopa toistaiseksi määrittämättömiksi jääneitten maitten) tekstiä analysoivat koneet tutkivat, josko täällä olisi joku uhkia ja salaliittoja lietsova "vaara". Tarkoilla koneaivoillaan ja algoritmeillään ne hotkivat automaattisesti läpi hengentuotteitani. En ymmärrä. Tämä hullu epäluuloinen maailma kaikkine uhkineen, jotka muka voisivat piiloutua mitättömiinkin harakanvarpaisiini ja pyrstönkeikautuksiini täällä vaivaisella kotikoneellani ja yhden sormen tekniikalla. Huh hei. Hi Trump, terve Putin! 

 Syy 4. Syksy. Huomenna on kaikkien Marjain päivä. Pitkän  opettajana kuluneen työurani aloitus kesäloman jälkeen alkoi usein Marjan päivän aamuna. Kokoonnuttiin suunnittelemaan seuraavan lukuvuoden työtä. Tavattiin vanhat työtoverit ja mahdolliset uudet, nuoret kollegat ja opinhaluiset oppilaamme. Sitten reippaasti"auran kahvoihin" uutta peltomaata muokkaamaan. Näin jälkikäteen muisteltuna se oli aina erinomaisen kivaa ja innostavaa.  Joka ainoana syksynä erilaista kuin edellisvuonna.Toki joskus hankalia juttuja, mutta paljon enemmän tutunomaista arkista ja silti palkitsevaa vääntöä.

Aloitan siis taas ikäänkuin vielä kerran kyntää uutta multaa kuivasta nurmesta näkyviin. 
Hah hah- kylläpä väänsin  merkillisen kielikuvan tässä kirjoittaman rupeamisesta. 
Minä taidan olla enemmän laiskanpulska maalaisharakka, joka tässä  tepastelee pellolla syksyä kohti .
Joten ei muuta kuin: Kraak kraak.

Oli ihana aina nähdä uutta nuorta väkeä syksyn tullessa.